Sinä keväänä olin enemmän eksyksissä, kuin koskaan aikaisemmin. En osannut suhtautua itseeni, enkä tiennyt mitä sanoa toisille. Mistään. Halusin avata suuni ja huutaa. Huutaa kaikki ulos, mutten voinut. He eivät sallineet sitä. Ikuinen miellyttämisen tarve ja suoraan puhumisen halu olivat ristiriidassa sisälläni.

      Tunsin itseni erilaiseksi kuin miltä näytin. Halusin elää täyttä elämää, unelmaani. En kyennyt. Kun katsoin itseäni peilistä ja vertasin sitä ihmiseen, joka olin vielä vuosi sitten – näin kaksi niin samanlaista, mutta niin erilaista ihmistä. Kummatkin yksinäisiä, vähäteltyjä sieluja , joiden rooli oli olla muiden hauskuttaja, aina iloinen vitsiniekka. Sisimmissään surun ja ahdistuksen runtelemia. Itkeminen oli arkipäivää. Vuoden takainen minäni oli monessa mielessä surullisempi  kuin tämä minäni, mutta myös onnellisempi. Jos olen oikein ymmärtänyt sen sanan oikean merkityksen. 

     Vuodessa ehtii tapahtua niin paljon. Elämä tuntemassani ”ehjässä” perheessä oli viimein päättymässä. Kukaan meistä ei enää kestänyt henkistä väkivaltaa  -  joskus jopa fyysistä. Mutta ei se elämä helpottunut. Kaikki meni vain vieläkin huonommaksi. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut samanlaista yksinäisyyttä. Joka päivä unelmoin täydellisestä elämästä ja olin katkera menneisyydelleni. Halusin puhua, mutten voinut enkä uskaltanut. Kaikki ihmiset tukeutuivat minuun, mutta kukaan ei tukenut minua. Olin vihainen itselleni, koska en ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen pelastamiseksi, vaikka se ei edes ollut minun asiani hoitaa. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta. Kunnes tapasin ihmisen, joka muutti kaiken. Hän sai minut tuntemaan iloa, ehkä jopa ripauksen onnellisuutta. Hän nosti minua pikkuhiljaa ylemmäs  äärettömän syvästä kuopasta. En voinut uskoa, että sellainen ihminen vois olla olemassa.

     Kuten mikään, ei tämäkään poistanut ahdistusta, myrskyä alitajunnassani.  En enää edes muistanut kaikkia kauheuksia. Mieleni pyyhki ne muististani, mutta  arvet niistä jäivät ahdistuksena ja paniikkihäiriönä. Kuka olisi uskonut, että tuo joka päivä niin iloinen tyttö olisi masentunut tai että hän vihaisi elämäänsä enemmän kuin mitään, joka etsi keinoa paeta, mutta ainut pakokeino olisi kuolema. Hän ei vain tiennyt mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tyttö, joka ennen uskoi Jumalaan, ei enää tuntenut sitä. Kuinka Jumala voisi olla olemassa, kun hän sallii sellaisen määrän kärsimystä?  Kuinka tätä maailmaa voisi hallita mikään muu kuin pahuus? Vai hallitsiko pahuus minua? Johtuiko kaikki tämä ristiriidasta siälläni, jossa pahuus yritti ottaa minusta vallan, mutta hyvyys yritti pysyä pinnalla? Olinko siksi niin väsynyt ja kyllästynyt? En uskaltanut paeta, koska olin varma että joutuisin helvettiin, koska olin unohtanut uskoni. Hyvät tekoni eivät korvanneet pahoja. Se, että olin olemassa oli kyllin paha teko.

     Mikä oli minun paikkani maailmassa? Miksi minä synnyin, jos joka päivä elämästäni oli painajaista toisen perään? Hetkettäiset onnen hetket eivät riittäneet tekemään minua onnelliseksi. Usein yritn hyväksyä elämäni ja tehdä siitä paremman. En koskaan lopettanu unelmoimista enkä töiden tekemistä niiden eteen.  Silti välillä mieleeni tuli ikävä ajatus siitä, miksi minä ansaitsisin olla onnellinen?

Aina yritin olla hyvä toisille. Hyvä ystävä, tyttöystävä, sisko, tytär, yhteiskunnan jäsen... ihminen. Se ei vain riittänyt. Jokainen toivoi minulta enemmän kuin mihin pystyin. Ihmisillä oli pakottava tarve väärin ymmärtää minua, väännellä sanojani minua vastaan. Tehden minusta kaikkien silmissä pahan. Vedin puoleeni narsisteja. Olin jälleen kerran yksiäisempi kuin koskaan.

     Halusin saada asiani järestykseen. Olin valmis aloittamaan uuden elämän kaukana tullakseni onnelliseksi. En vain tiennyt  jaksoinko odottaa sen toteutumista. En tiennyt, kuinka kohdata kaikki tämä sisälläni tai kuinka jakaa se muiden kanssa, kun huoliani on aina vähätelty. Jopa jotkut rakkaimpanikin ovat nauraneet ja pilkanneet murheitani. Kuinka sellaisen jälkeen voi kertoa mitään kenellekään? Kuinka kertoa asioita, joita ei osaa pukea sanoiksi tai muutenkaan ilmaista? Kuinka selittää, että alitajunta ei ole unohtanut mitään, mutta muisti on?

     Olen pyytänyt Jumalalta anteeksi uskoni hävittämistä. Minusta tuntuu, että olen saanut sen anteeksi... ainakin osittain, koska se on taas täyttänyt tyhjän kohdan sisälläni. Olen kokonaisempi, mutten vieläkään valmis. Joka päivä toivon ja unelmoin tietystä rakkaudesta, toivon ymmärrystä ja yritän uskoa huomiseen. Ehkä saan vielä täysin anteeksi ja minulle onkin taivaspaikka varattuna. Ehkä pääsen sinne piankin. En jaksa enää kauan elää kuin täysin pimeässä metsässä, varjojen ympäröimänä.  God only knows.

     Kirjoitin tämän tajunnanvirtana enempiä sanojani miettien. Se kertoo tästä päivästä ja viimeisimmästä vuodestani elämässäni. Se on osa minua. Sen avulla sain jäsenneltyä ajatuksiani ja tunteitani. Toivottavasti tämän avulla myös minut tuntevat ja tietävät ihmiset pystyisivät ymmärtämään minua edes hieman paremmin. Otin suuren riskin, koska moni saattaa tämän luettuaan naurahtaa, ihmetellä, vähätellä, kummaksua tai tehdä jotain muuta minulle valittavasti hyvin tuttua. Halusin kuitenkin jakaa tämän, jotta ette oleta, että olen vahva. Joka päiväisen nauruni ja hymyni alla piilee oikeasti julmettu kasa surua, jota en halua sinne. Toki nauru on useinkin aitoa, mutta loppujen lopuksi se on pakokeino ja defenssi.

     Olkaa kiitollisia ehjästä ja onnellisesta perheestä, todellisista ystävistä, elämänkumppanista, rakkaudesta ja hellyydestä, ilosta ja ohimenevästä surusta. Älkää pelätkö tehdä aloitteita. Älkää toistako virheitäni. Tehkää toiset iloisiksi tai jopa onnellisiksi pienillä eleillä. Hymyile tuntemattomille. Näytä, että välität. Unohda itsekkyys. Tee minut onnelliseksi olemalla oma itsesi, näyttämällä maailmalle, että olet kyllin hyvä juuri sellaisena kuin olet. Älä koskaan hylkää ystävää.

Ole aina läsnä.

 

Odottaen,

Iina

20.3.2012