Aina. 
Koko tämän pitkän ajan, kaikkien näiden vuosien varrella olen kohdannut niin monta epäilijää ja kieltäjää. He ovat niitä, joille olen uskaltanut avata suuni ja kertoa edes jotain. 
Miksi muka noin iloisella tytöllä olisi jotain pielessä? Sehän on vain tuohon ikään kuuluvaa. Paskat.
Muistan jo silloin ajatelleeni, että entä jos se ei menkään ohitse ja se jatkuu vielä aikuisiässäkin? Mitäs sitten sanotte? Olisiko teidän kannattanut kerrankin istua kuuntelemaan? Olisiko teidän kannattanut reagoida asioihin muutenkin kuin nauramalla tai sanomalla jotain typerää? Mitä jos olisitte antanut minulle aikaa pukea tunteeni sanoiksi? 

Tässä sitä nyt ollaan vuosia myöhemmin. Aivan samat tunteet ja aivan samanlainen ahdistus on vieläkin. En koskaan ole niitä saanut sieltä ulos ja niinpä ne ovat vain kasvaneet. Ja nyt kun lopulta kyllästyin ja päätin tehdä asian eteen taas pitkästä aikaa jotakin (eli jaan nämä kaikki ihmisten kanssa tässä muodossa) monet ihmiset eivät osaa suhtautua tähän. Ymmärrän sen, koska minut on tosiaan tunnettu aina hauskuuttajana, aina iloisena tyttönä, jolle voi purkaa omia huoliaan ja jonka olkapäätä vasten voi itkeä. Sellainen minä olenkin, mutta kuten sanotaan: kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. 

Tiesin, että kun tuon tämän puoleni itsestäni julki, moni haluaa kieltää sen ja todistella itselleen minun kauttani, että minä ylireagoin tai teen tästä jollain muulla tavalla isomman numeron kuin se on. Vakuutan kuitenkin, ettei niin ole. Yritän kertoa kaiken totuudenmukaisesti. Jotkut asiat tosin ovat niin arkoja vieläkin, etten kerro aina ihan koko totuutta tai kaunistelen sitä hieman. Ihan kipeimpiä juttuja tuskin tulen edes kirjoittamaan täysin.

Tänään sain ensimmäisen kerran tämän aloittamisen jälkeen tuntea kieltäjän ja epäilijän mielipiteen:

"Kaikilla varman on mörköjä ja luurankoja lapsuuden ja nuoruuden ajoista,minullakin oli paljon.Ne vaan täytyy heittää pois ja poistaa elämästään.Sinä olet hyvällä kasvu-uralla,jaksa vaan vääntää ammatti itsellesi ja siitä se homma alkaa.Hyvää kevättä sinulle."


Kyseinen viestin kirjoittaja tuskin halusi tuolla kommentilla minulle mitään pahaa vain aivan päinvastoin. En siltikään voi sanoa, etteikö sen lukeminen olisi ärsyttänyt minua. Kyllä, kaikilla on varmasti mörköjä ja luurankoja siellä kaapissa. Ongelmana nyt vaan sattuu olemaan se, että minulla ne eivät ole mitään tavanomaisia mörköjä, jotka katoavan olankohautuksella tai kaapinoven kiinni laittamalla. Uskokaa pois, yritin tätäkin. Kokeilin, josko ongelmat häviäsivät kun niiltä sulkee silmänsä ja kuvittelee, että mitään ei ole koskaan tapahtunutkaan. Se toimi ehkä hetken ja minulla oli ihan hyväkin kausi. Sen jälkeen vain kaikki tulee takaisin mieleen viisinkertaisena ahdistuksena aikaisempaan verrattuna. Ja mikä pahinta, olin unohtanut suurimmanosan tapahtuneista ja niiden yksityiskohdista, mutta alitajuntani muisti ne aivan liian hyvin. Kun minulta kysytään, mitä on tapahtunut, en osaa vastata kunnolla. Menen lukkoon. Olen unohtanut. Mutta se äärimmäisen hirveä olo niistä kaikista on jäänyt. En enää ikinä tee sitä virhettä ja olen todella iloinen siitä, että pidin aikoinaan paljon päiväkirjaa, joita lukemalla olen taas pystynyt muistamaan joitakin asioita ja siten ehkä pystyn poistamaan ne elämästäni jollain muulla, paremmalla tavalla. Harmillista, kun en kirjoittanut viime vuonna, jolloin tapahtui todella paljon kaikkea mielenterveyteeni vaikuttanutta. 

No, mutta näitä epäilijöitä tulee vielä lisää. Siitä olen varma. Pitää vain yrittää olla välittämättä. Saan voimia siitä, kun moni on jo tullut puhumaan minulle ja kertonut omista kokemuksistaan tai puhunut muuta aiheeseen liittyvää. Tehkää sitä jatkossa lisääkin. :)
Olkaa rohkeita.